Alppihiihto mutkittelee Suomeen

Minkälainen vaikutus kuopiolaisilla naisvoimistelijoilla on ollut suomalaisen alppihiihdon kehitykseen ja Lapin talvimatkailun syntyyn? Miksi hiihtokoulussa harjoiteltiin myös poroajoa? Suomalaisen laskettelukulttuurin historia on värikäs

Alussa oli metsähiihto, norjalaiset ja Keski-Euroopan tuulet.

Suomalaisten kiinnostus lasketteluun lähti murtomaahiihdosta 1800-luvun lopulla. Kun suomalaiset amatöörit kävivät hiihtokilpailuissa Euroopassa, törmäsivät he uusiin lajeihin kuten alppihiihtoon. Innostus tarttui.

Norjalaiset opiskelijat olivat vieneet mäenlaskutaitoa Keski-Eurooppaan 1800–1900-lukujen taitteessa, mutta varsinaisen alppihiihtokulttuurin Eurooppaan kehitti tylsistynyt englantilainen ylhäisö. Viettäessään talvia Keski-Euroopassa, kotisaarensa sateita paossa, piti keksiä jotakin tekemistä. Grand Hotellien pihoilla ja ympäristössä syntyivät niin taitoluistelu, kelkkailu kuin alppihiihtokin.

Mutkamäenlaskua harrastettiin Suomessa siis jo paljon ennen kuin ensimmäistäkään hissiä oli rakennettu, mutta koko kansan harrastus siitä tuli vasta 1970-luvulla. Välissä ehti tapahtua vaikka mitä.

Vapaa-ajan vietto yleistyi Suomessakin 1900-luvun alkupuolella. 1920–1930-luvuilla työlainsäädäntö määräsi lepopäivistä, ja tokihan tekemistä piti keksiä. Ensimmäiset talviolympialaiset Chamonix’ssa 1924 innoittivat entisestään talvilajien pariin.

Suomessa opetusta mutkamäen hiihtoon ryhtyivät pioneereina organisoimaan voimistelijanaiset. Ensimmäiset hiihtokurssit järjesti Suomen Naisten Liikuntaliitto (SNLL) ja sen ponteva puheenjohtaja Kaarina Kari, joka halusi kehittää suomalaista hiihtokulttuuria. Pelkkä latuhiihto ei hänen mukaansa riittänyt, vaan piti olla taitava ja hallita myös käännökset.

Naiset eivät olleet ennen tätä Suomessa juurikaan hiihtäneet. Nyt Kuopiossa opetettiin voimistelijanaisille telemark- ja kristiania-käännöksiä sekä hiihtovoimistelua.

Kari oli saanut houkuteltua pääopettajaksi ruotsalaisen Marrit Hallströmin. Niinpä maaliskuussa 1928 saivat kuopiolaiset pojankoltiaiset hieraista silmiään, kun aamu toisensa jälkeen 28 naisen hiihtoletka kiiruhti kohti mäkeä.

Hiihtokurssitoimintaan saatiin vaikutteita Ruotsista, Saksasta ja Itävallasta. Koko suomalainen hiihtokoulujärjestelmä juontaa juurensa näistä ajoista. Alkuvaiheessa maastohiihtoa ja alppihiihtoa opetettiin rinta rinnan. Tämä oli kätevää myös siksi, että jollakin tapaa mäen päällekin oli päästävä.

Mutta miksi juuri naiset?

Heillä oli hiihdossa kirkas kouluttautumispäämäärä. Miehisessä hiihtokulttuurissa tähdättiin lähinnä kilpailuun.

Graniin ja Lappiin

Hiihtoliitto alkoi järjestää kursseja miehille Enontekiöllä ja ruotsinkielinen FK 37 (Fjällskidarklubben) Äkäslompolossa ja Sirkassa 1930-luvulla. Ruotsinkielisten keskuudessa naiset ja miehet hiihtivät enemmän yhdessä. Työväenurheiluliikkeen parissa alppihiihdosta ei innostuttu. Keskieurooppalaisten juurten vuoksi sitä kenties pidettiin hieman hienostelevana lajina.

Suomessa vuosi 1934 oli merkityksellinen alppihiihtokulttuurin kehittymisen kannalta.

Kanadassa oleskellut ja laskettelemaan oppinut Erkki Penttilä oli palannut edellisenä vuonna Suomeen ja laittoi alppihiihtoon vipinää. Hänen johdolla Kauniaisiin, Bad Grankullan yhteyteen avattiin Suomen ensimmäinen laskettelurinne, Granin rinne. Bad Grankullassa toimi keskieurooppalaisen esikuvan mukaan mannermainen kylpylä, talvisin ajanvietteeksi tarjottiin alppihiihtoa ja hiihtoretkeilyä.

Samaisena vuonna järjestettiin Puijon hiihtokisojen yhteydessä ensimmäiset alppihiihtokilpailut, ja voimistelijanaiset pitivät ensimmäisen tunturihiihtokurssin Pallaksella. Käytännössä Lapin matkailu alkoi tästä. Aiemmin Suomen Matkailuliitto oli panostanut lähinnä kesämatkailuun, mutta nyt matkailupomojen silmät aukenivat. Pallakselle päätettiin rakentaa Lapin ensimmäinen hiihtohotelli, joka avattiin 1938. Sitä ennen Lapin ainoa hotelli oli ollut Rovaniemellä.

Laskettelun harrastaminen vaati 1940–1950-luvuilla melkoista paloa. Junamatka Helsingistä Aavasaksalle kesti vuorokauden. Tästä mentiin linja-autolla Muonioon, ja sukset seurasivat erillisessä reessä bussin perässä. Loppumatka Pallakselle taitettiin poron kyydissä. Siksi alun perin hiihtokursseihin kuului myös poron perässä hiihtoa.

Keski-Euroopassa oli totuttu juniin, autoihin ja jopa hiihtohisseihin, mutta Suomessa hiihdonopetus perustui siihen, että paikan päälle piti pystyä hiihtämään. Ennen hiihtohissejä laskettelu oli Suomessa pitkälti retkihiihtoa tunturissa: tiettyä reittiä mentiin ylös ja toista reittiä laskettiin alas. Nykyaikainen vapaalasku on siis paluuta perinteisen tunturihiihdon äärelle.

Toinen maailmansota tyrehdytti alppihiihdon kehittymisen ja matkailun. Saksalaiset räjäyttivät Pallaksen hotellin 1944 ja myös monet muut Lapin matkailumajaverkostot ja hiihtomajat tuhoutuivat. Etenkin kilpailutoimintaan ja -paikkoihin sota jätti pahan arven. Ensimmäiset alppihiihdon SM-kilpailut oli järjestetty 1937 Vanhassa Sallassa, joka jäi sodassa Venäjälle.

Kun Lappia ryhdyttiin jälleenrakentamaan, panosti valtio infrastruktuuriin yllättävän suurilla matkailurahoilla. Lapin talvimatkailu hyötyi siitä, että asioita hoidettiin etelästä käsin. Pulavuosien jälkeen talviturismi alkoi hiljalleen kasvaa, mutta alppihiihto kehittyi edelleen maastohiihdon puristuksessa.

Kansainvälisiin kilpailuihin valittiin automaattisesti mäkihyppääjiä ja maastohiihtäjiä. Alppihiihtäjien lähettämisestä puhuttiin kriittisesti. Yksittäisiä menetystarinoita lukuun ottamatta suomalaiset innostuivat alppihiihdosta kilpalajina todella vasta Kalle Palanderin läpimurron myötä.

Alppihiihto ja matkailu kiinnostivat suomalaisia sotien jälkeen, mutta kehitys koko kansan lajiksi vaati pari vuosikymmentä. Välineet olivat edelleen kalliita, eikä vuokraustoimintaa ollut. Ensimmäinen hiihtohissi saatiin Turenkiin vuonna 1950, Kiian linnan yksityiselle, solmiotehtailija Kalle Ebbin omistamalle rinteelle. Siellä harjoitteli myös helsinkiläinen slalomseura, joka oli ensimmäinen pelkästään alppihiihtoon erikoistunut seura.

Kovin paljon jäljessä ei tullut Ruka, jonne ensimmäinen hissi avattiin 1957, vain kolme vuotta rinteen raivauksen jälkeen. Jo vuotta aiemmin Rukalla oli myös aloittanut Suomen ensimmäinen hiihtokoulu, joka otti käyttöönsä kansainvälisessä hiihdonopettajien konferenssissa sovitut opetusperiaatteet.

Ensimmäiset After ski -iltapäivät järjestettiin 1960-luvulla Kalpalinnassa markkinointitarkoituksessa. Jo Chamonix’n olympialaisissa oli kilpailun jälkeen après ski -tilaisuuksia, mutta suomalaiseen mentaliteettiin tällainen ei vielä tuolloin sopinut. After ski -kulttuuri iskostui suomalaiseen tunturikulttuuriin viimeistään vuonna 1987, kun maamme ensimmäinen after ski -rinneravintola Ski Bistro avattiin Rukalla.

Monia helppopääsyisiä laskettelupaikkoja, kuten Laajavuori, avattiin 1970-luvulla. Suomalainen alppikulttuuri oli kulkenut pitkän matkan tunturihiihdosta mutkamäenlaskuun, eikä enää tarvinnut kiitää mäkeen poron perässä tai tampata tietään huipulle.

Artikkelia varten on haastateltu Suomen Liikuntatieteellisen seuran viestintäpäällikköä, filosofian tohtori Jari Kanervaa, joka on tehnyt väitöskirjansa suomalaisen alppihiihdon alkutaipaleesta. Lähteinä on käytetty myös Markku Rimpiläisen ja Roger Talermon kirjaa Alppihiihtäjät, suomalaisen laskettelun historia sekä Erkki Leikosken toimittamaa Rukan historiikkia Ensimmäiset 50 vuotta.

Tämä artikkeli on julkaistu Nietos V lehdessä. Lue koko lehti digimuodossa >