Litku Klemetti oli arktisen festivaalin tähti – Bättre Folk i Fjällen festariraportti

Parempi tehdä heti alkuun tunnustus: Hailuodon Bättre Folk on suosikkifestarini. Sympaattista musiikki- ja kirjallisuustapahtumaa on järjestetty upeissa merimaisemissa vuodesta 2011 ja itse olen ole viettänyt siellä kaksi muistojentäytteistä festariviikonloppua. Festivaalin arktinen versio Bättre Folk i Fjällen järjestettiin Pyhällä nyt toista kertaa, mutta minä olin mukana ensikertalaisena. Odotin tapahtumaa innoissani, sillä harva asia kuulostaa omaan korvaani paremmalta kuin lemppariartisteilla ladattu festari, hengästyttävän kauniit tunturimaisemat ja mahdollisuus yhdistää koko homma lumilautailuun. Vastasiko tapahtuma varauksettomia ennakko-odotuksiani?

Matka on yhtä tärkeä kuin päämäärä, sanotaan. No, ainakin Bättre Folkin tapauksessa matkan tunnelma ja maisemat ovat osa festarielämystä, oli kyseessä sitten tapahtuman talvinen tai kesäinen versio. Pyhälle saavutaan tunturien reunustamaa tietä pitkin, jossa saattaa hyvin kävellä vastaan poro jos toinenkin. Tunturia lähestyessä sopiva mielentila on helppo löytää lumisten puiden ja pastellisen auringonlaskun avittamana. Hailuotoon puolestaan matkataan lautalla, ja vajaan puolen tunnin merimatkan aikana irtoaa paitsi mantereesta myös arjesta autolautan meditatiivista peräaaltoa ja lokkien lentoa katsellen.

Perjantai

Saavun Pyhälle myöhässä aikataulusta, ja festarin ensimmäinen esiintyjä Vesta aloittaa ensimmäisen biisin, kun olen vasta jonottamassa rannekkeenvaihtoon ja narikkaan. Jonkun festivaalivieraan Korua-lumilauta nojailee seinään heti hotellin tuloaulassa. Menomatkalla on jo käyty läpi perinteinen festareita edeltävä asukriisi: mitä pukea päälle kun ohjelmaa on sisällä ja ulkona, jossa mittari näyttää kaksinumeroisia pakkaslukemia? Ei ole vaikea päätellä, että ulos tarvitsee paljon päälle, joten jätän narikkaan repun, jonne on pakattu laskuhousut ja ylimääräinen villapaita. Samaan päätelmään on tullut moni muukin: hotellilla ei näy yksiäkään kesäfestareilta tuttuja glitterkasvoja mutta sitäkin enemmän Sorel-talvikenkiä ja villapaitoja. Osa on aloittanut festarin suoraan rinteestä.

Hotellilla kuitenkin tarkenee ja Vesta lämmittää tunnelmaa entisestään. Eleetön esiintyminen antaa tilaa naisen äänelle, joka toimii livenä ainakin yhtä hyvin kuin studiossa. Erään nettiartikkelin mukaan nuori helsinkiläinen ärsyyntyi huonosta suomenkielisestä musiikista ja päätti itse tehdä parempaa. Ja hyvältähän se kuulostaakin, erityisesti keikan loppuhuipennukseksi jätetty tuorein hitti Ota varovasti, jota yleisö on silminnähden hartaasti odottanut. 

Vestan jälkeen perjantain musiikkiohjelmassa on Pykärin keikka, mutta se jää itseltäni väliin. Illan viimeinen artisti on Pyhimys, jonka itseironisille ja inhorealistisille sanoituksille on pakko hymyillä, vaikka teksti onkin aika synkkää. Muutama vanhempi herra edessäni hieman nostelee kulmakarvojaan Pyhimyksen vetäessä Häiriintyny-biisiään, mutta muuten yleisö on todella messissä ja lavanedusta tupaten täynnä. Vesta nousee jo toisen kerran illan aikana lavalle Kynnet-biisin alkutahtien soidessa. Keikan lopuksi yleisö pyytää encorea, mutta sitä ei tule. Se ei kuulu Pyhimyksen tapoihin.

Festarin aikataulu sopii illantorkuille, sillä kello ei ole edes puoltayötä Pyhimyksen lopettaessa keikkansa. Jatkot on kuitenkin merkitty ohjelmaan, ne vietetään Tajukankaalle rakennetussa pop-up baarissa. En tiedä missä se on tai mitä siellä tapahtuu, mutta haen ulkovaatteet narikasta ja alan vetää kerroksia päälle – nyt ei olla menossa sisätiloihin. Tajukankaalle on hotellilta muutaman sadan metrin kävely rinteiden poikki ja perillä odottaa festaritelttailun arktinen versio: valaistu jääkiipeilyseinä, laavu, nuotio, kourallinen ihmisiä ja se baari. Tunnelma on mukava ja lämpimissä vaatteissa pärjää hyvän tovin, vaikka on tuulinen sää ja pakkasasteitakin noin -15. Musiikkia paikalla ei kuitenkaan soi, ja se on ehkä se viimeinen silaus mikä jää puuttumaan. Kuvittelen, kuinka mukavaa olisi jos nuotion äärellä joku soittaisi kitaraa. Sen puuttuessa syön nuotiolla paistetun lätyn loppuun ja lähden lämmittelemään jäätyneitä varpaita kohti majapaikkaa. 

Lauantai

Aurinko näyttäytyy Pyhän festarikansalle heti aamusta. Olen pakannut mukaan uimakamppeet, sillä aamukymmeneltä olisi mahdollisuus lähteä yhteiselle avantouinti- ja saunaretkelle. Rakastan avantouintia, mutta tällä kertaa polte Pyhän rinteille on vielä kovempi – pakko päästä katsomaan, miltä helmikuun auringossa kylpevä Pyhä näyttää huipulta. Ehdin ottaa juuri sopivasti laskuja alle ennen kuin Kasper Strömman ja Mikko Pykäri aloittavat oman podcast-shownsa nauhoitukset Pohjoisrinteiden PyhäWurstissa. Miesten podcastin juju on siinä, että kaksikko käy joka viikko jossakin eri paikassa ja keskustelevat siitä. Pyhällä esitys julistetaan ”Suomen, tai ainakin Lapin ensimmäiseksi live-podcastiksi” (lähetyksen voi kuunnella täältä). Aluksi jännitys näkyy ja eivätkä vitsit aivan osu maaliin, mutta tunnelma rentoutuu hiljalleen. Tällä kertaa keskustelu pyörii Lappi-teemojen ympärillä. Puhutaan muun muassa Lapin puhtaasta ilmasta, ja yleisöön laitetaan kiertämään Lidlistä löytynyt ”Artic Air”-tuoksuinen Wunderbaum. Esityksen jälkeen aurinko roikkuu jo matalalla, mutta vielä ehtii käydä laskemassa muutaman mäen Jacksonin vapaalaskualueella. 

Illan musiikkikattaus alkaa Kauriinmetsästäjillä, joiden piti alkuperäisen suunnitelman mukaan olla festarin viimeinen esiintyjä. Hyvin duon elektropoppi toimii alkuillastakin, ja Vesta nousee vielä kerran lavalle feattaamaan Revi mua -biisissä. Kauriinmetsästäjiä seuraa Eevil Stöön ja Kuben keikka, joka sisältää kaksikon yhteistä tuotantoa Pomo Sapiens -levyltä, mutta myös miesten soolomateriaalia. Stöö ei yllätä vaan lukee omat versensä paperista, kommandopipo päässä totta kai, mutta Kube tuo esitykseen sopivasti energiaa ja kaksikko toimii yhdessä mainiosti. Lauantain todellinen stara on kuitenkin räppäreiden jälkeen lavalle nouseva Litku Klemetti, joka varmemmaksi vakuudeksi on piirtänyt mustan tähden toiseen poskeensa. Laulaja valittelee flunssaa, mutta se ei esiintymisessä näy piirun vertaa. Ihailen, miten joku voikin olla lavalla niin helposti lähestyttävän ja leppoisan oloinen mutta silti samalla kunnon rokkipäällikkö. Pelkkää karismaa ilman mitään diivailuja. Samana iltana Litku Klemetin Juna Kainuuseen -albumi pokkasi Emma-gaalassa kriitikoiden valinta -palkinnon, mutta artisti ei ollut paikalla pokkaamassa palkintoa. Se on kaikkien Bättre Folk -festarivieraiden etu. Kuka muukaan voisi lopettaa arktisen festarin niin huikealla tyylillä ja fiiliksellä kuin Jääkuningattaresta laulava Litku?

Bättre Folk -festivaalin perustaja Aki Ruokala on kertonut, että festarin nimi ei viittaa ”parempaan väkeen”  vaan folk-musiikkiin, vaikka sittemmin festareiden artistilistassa onkin nähty vähemmän folkmusiikin edustajia. Sen sijaan festivaali yhdistelee persoonallisesti musiikkia ja kirjallisuutta – Pyhälläkin kirjailijoiden kaartia edustavat Taina Latvala, Pajtim Statovci, Laura Gustafsson ja Kasper Strömman. Melko etuoikeutetulta olo kuitenkin tuntuu, kun pääsee osaksi loppuunmyytyä festivaalia, johon on Pyhällä myyty lippuja kaiken kaikkiaan vain 400 kappaletta. Kiinnostusta olisi enemmänkin, mutta Pyhä on kuitenkin majoitus- ja ravintolakapasiteetiltaan sen verran pieni, että isompaa festivaalia tänne ei saisi mahtumaan. Se ei kuitenkaan järjestäjiä häiritse, sillä festari haluaa pysyä pienenä ja sympaattisena. 

Tuoreessa Mondo-lehdessä (1/2018) toimittaja kuvaili Pyhän hiihtokeskusta ”pienpanimo-olueksi lapinkultien ja koffien joukossa”, ja mielestäni kuvaus sopii hyvin myös Bättre Folkille. Vakka on löytänyt kantensa. Ja minä voin vilpittömästi todeta, että Bättre Folk i Fjällen onnistui hurmaamaan minut yhtä vahvasti kuin festarin hailuotolainen sisarensa. Täytyy varata kalenteriin vapaata helmikuun ensimmäiselle viikonlopulle, sillä Bättre Folk i Fjällenin varmistuneet päivämäärät seuraavalle vuodelle ovat 1.–­3.2.2019. 

Teksti: Veera Vihervaara

Kuvat: Olli Oilinki ja Veera Vihervaara (kuvat 2,4 ja 5)