Keltanokkana tunturimaratonilla

Valmistautumista ja fiiliksiä elämäni ensimmäisestä juoksutapahtumasta, polkujuoksukisasta ja maratonmatkasta Pyhän tuntureilla. 

Teksti: Miikka Hast
Kuvat: Jani Kärppä // Kota Collective

Päähänpisto

Muistan joskus nuorempana vannoneeni, ihan äänenkin, että maratonia en kyllä juokse ikinä. Juokseminen on ihan liian tylsää ja pitkä matka käy kipeää koipiin. Liikkua voi hauskemminkin kuin juosten. Kaikesta huolimatta ilmoittauduin hetken mielijohteesta Tunturimaratonin täyspitkälle matkalle keväällä lumien vielä ollessa maassa ja juoksukokemuksen lähes nollilla. Miksi ihmeessä?

Vapaalaskun, ja erityisesti splitboardauksen, kautta kiinnostus kestävyyskunnon kohottamiseen on noussut kovasti vuosien saatossa. Omin jaloin toteutettu vapaalasku vaatii hyvää kuntoa, ja mitä parempi kunto on sitä enemmän pystyn tekemään asioita takamaastoissa. Sama kaava pätee lähes kaikkeen elämässä, sillä hyvä kunto korreloi myös yleisen jaksamisen kanssa. Talvisin se on vielä myös turvallisuustekijä; riskit pienenevät, mitä nopeammin pystyy liikkumaan riskialttiiden alueiden läpi. Näillä argumenteilla kesän kestävyysharjoitteluun on ollut helpompi motivoitua.

Juokseminen on ollut minulle aina tylsää, mutta toisaalta nopea tapa saada tehokas treeni. Polkujuoksutrendin myötä ajauduin kokeilemaan juoksemista pururatojen ja asfaltin ulkopuolelle syvälle metsään ja luontoon, mikä teki juoksemisesta heti mielenkiintoisempaa. Polkujuoksu kitki monotonisuuden juoksemisesta. Tuntureilla ja poluilla juokseminen on huomattavasti hitaampaa ja raskaampaa kuin tasaisella pohjalla. Reittiä ja askeleita joutuu tarkkailemaan koko ajan. Se on haastavampaa, kun pitää pysyä skarppina koko ajan, mutta toisaalta samalla pääsee tehokkaasti irti muista ajatuksista. Polkujuoksu muistutti myös vapaalaskun lailla luonnossa liikkumisen iloista ihan eri tavalla kuin asfaltilla länkyttäminen. Tunne on vapauttava, kun huomaa, että luonnossa ja tuntureilla pystyy liikkumaan oman moottorin avulla pitkiäkin matkoja suhteellisen nopeasti.

Ilmoittauduin suoraan täyspitkälle 43 kilometrin matkalle, koska arvioin sen vaativan minulta kunnon valmistautumista ja suunnitelmallisempaa harjoittelua - ja paljon itse juoksua. Otin maraton matkan haasteena, joka motivoi ja pakotti treenaamaan tavoitteellisesti. Tunturimaratonista muodostui siis uuden kokemuksen lisäksi konkreettinen tavoite oman kestävyyden parantamiseen ja järjestelmällisemmän treenaamiseen opettelemiseen. 

Harjoittelu

Oma juoksuhistoriani koostuu satunnaisista lenkeistä, joiden periaatteena on ollut kova vauhti ja lyhyt matka - eli mahdollisimman nopeasti tehokas treeni. Puolimaratonia olin kokeillut muutaman kerran testatakseni itseäni. Nekin juoksin aina kylmiltään samalla täyden vauhdin taktiikalla, jonka seurauksena jalat kipeytyivät niin pahasti, että juokseminen jäi aina tauolle. En olisi voinut kuvitellakaan juoksevani tuplasti pidempää matkaa - ainakaan samalla taktiikalla. Oli siis pakko perehtyä juoksemiseen, jotta voisin selviytyä maratonmatkasta kunnialla.

Kuin sattumalta naapurini, Riku Lavia, oli juuri perehtynyt juoksemisen harjoitteluun toimittajan roolissaan ja kirjoittanut jutun Lapin Kansaan. Luin hänen juttunsa, jossa esiteltiin yleisesti urheilupiireissä hyväksi todettu menetelmä kestävyyden kehittämiseen. Sen mukaan peruskestävyys kehittyi parhaimmin matalasykkeisillä pitkäkestoisilla harjoituksilla, eli täysin päinvastaisesti, miten olin itse aina harjoitellut. Riku antoi vielä lukuvinkin kirjasta, jossa menetelmä selitettiin urheilutieteeseen nojaten perinpohjaisesti, ja joka olisi vapaalaskijalle muutenkin mielenkiintoinen: Training for New Alpinism. (House & Johnston, 2015) Kirja osoittautui erittäin mielenkiintoiseksi myös kokonaisvaltaisemman treenaamisen kannalta eikä vain juoksuharjoittelun. Sain uutta intoa kaikkeen harjoitteluun kirjan tiedon pohjalta. Ymmärsin nyt, että oma harjoitteluni oli vastannut lähinnä hakuammuntaa, ainakin kestävyyden kannalta. Kirja painotti tavoitteellisuutta ja järjestelmällisyyttä, joita en ollut kunnolla koskaan asettanut tai noudattanut ennen Tunturimaratonille ilmoittautumista.

Kirja viittasi paljon suomalaisten hiihtäjien harjoitteluun ja sen ympärillä tehtyyn tutkimukseen. Sen mukaan 80% kestävyysharjoittelusta pitäisi tapahtua matalalla sykkeellä aerobisella alueella. Sykerajat ovat harjoittelussa tärkeitä, koska ne kertovat muun muassa kehon energiakulutuksesta. Matalalla sykkeellä keho käyttää ravinnokseen enimmäkseen rasvoja, joiden varasto riittää periaatteessa päiviksi liikkumiseen kaikilla ihmisillä. Mitä korkeammaksi syke nousee kohti anaerobista aluetta, keho siirtyy taas käyttämään ravinnokseen glykogeenejä, joita saadaan hiilihydraateista. Nämä varastot ehtyvät huomattavasti nopeammin, jopa parissa tunnissa, ja kun ne loppuvat, tuntuu kuin tulisi seinä vastaan ja liike pysähtyy, jos energiaa ei saa nopeasti lisää. Lihaksia on siis mahdollista harjoittaa käyttämään ravinnokseen enemmän rasvoja juuri matalasykkeisen treenin avulla, jolloin jaksaa liikkua pidempään. 

Miten saisin selville omat sykerajani? Tutkimisen jälkeen selvisi, että useimmissa valmennuskeskuksissa on mahdollista tehdä testejä, jolla voi selvittää sykerajojen lisäksi paljon muutakin omasta fysiikasta. Varasin ajan Rovaniemen Santasportista suoraan mattotestiin, jonka avulla saisin tietää mm. tärkeät aerobiset ja anaerobiset sykerajani ja lihasteni maksimi hapenottokyvyn, joka kertoo käytännössä millaisessa kunnossa olen. Sama on mahdollista laskea karkeasti esimerkiksi Cooper-testin avulla.

Suorassa mattotestistä juostaan niin kauan kuin jalat kantavat koko ajan kiihtyvällä vauhdilla. Testistä selvisi, että olen ikäisekseni (36) erinomaisessa kunnossa. Lihasten maksimi hapenottokyky oli 62 ml/min/kg (kokeilin Cooperia myöhemmin kesällä ja tulos (3200m) painooni suhteutettuna vastasi mattotestin tulosta). Palautuminen oli sen sijaan heikkoa eli minun tulisi keskittyä myös palauttavaan harjoitteluun. Maratonia varten minun tulisi siis juosta hitaammin ja pidempikestoisia lenkkejä sekä tehdä myös palauttavia harjoituksia. Ja yksinkertaisesti juosta paljon, jotta jalat tottuisivat iskutukseen.

Aikaa juoksemiseen oli kolmisen kuukautta. Tunturimaraton oli elokuun 12. päivä, juoksin ensimmäiset lenkit toukokuussa ja tein testin kesäkuun alussa. Päätin pyrkiä juoksemaan ajallisesti vähintään 4,5h viikossa ja matkana noin 40 kilometriä, lisäksi vielä muut harrastuksen ja liikkumiset. Juoksemisen piti tapahtua suurimmaksi osaksi aerobisen kynnyksen alapuolella, mutta muissa lajeissa en jaksanut seurata sykkeitä niin tarkasti. Sykemittarin käyttäminen lisäsi uuden ulottuvuuden omaan harjoitteluun, jota en ollut ennen hyödyntänyt. Oli mielenkiintoista seurata ja monitoroida liikkumista, varsinkin kun ymmärsin nyt kirjan luettuani enemmän aiheesta. Oli yllättävän haastavaa opetella juoksemaan tarpeeksi hitaasti. Vanhat nopeavauhtiset alle tunnin juoksulenkit vaihtuivat vähintään puolentoista tunnin lönkyttelyksi poluilla tai pururadoilla. Juoksemisen lisäksi tein cross-fittiä, maastopyöräilyä, joogaa ja koitin myös opetella lepäämään. Muutamia kertoja juoksin pidempiä, yli 20 kilomterin, ja lyhempiä kovavauhtisia lenkkejä sekä yhden yli 30km lenkin testimielessä kuukautta ennen maratonia. Viimeisen viikon otin rauhallisesti palautellen ennen kisaa.

Asetin alkukesästä kovaksi tavoitteeksi juosta Tunturimaratonin aikaan 4:30, mikä mielessäni olisi motivoinut harjoittelua ennestään. Se kuitenkin karisi nopeasti pidemmillä lenkeillä maastossa. Juurakoissa ja kivikoissa vauhti hidastui yllättävän paljon pienissäkin ylämäissä ja sykkeet nousivat helposti. Tunturimaratonin infossa kerrottiin, että kokeneilta juoksijoilta kuluu aikaa 30-50% enemmän kuin normaalimaratonilla. Itsellä ei ollut kokemusta normaalimaratoneistakaan, joten aikatavoite jäi hieman kysymysmerkiksi. 

Tunturimaratoniin hyvällä fiiliksellä

Juoksijoita oli mielestäni yllättävän paljon. Juoksuun otti osaa yli 360 juoksijaa, joista 110 lähti täydelle matkalle. Tosin minulla ei ollut mitään hajua, kuinka paljon juoksijoita muissa tapahtumissa on yleensä ollut. Polkujuoksuinnostus tuntuu kasvavan koko ajan, tosin katson lajia täysin ulkopuolelta eli se on vain oma fiilis. Oli mielenkiintoista olla mukana itselle uuden lajin tapahtumassa, missä kaikki oli uutta ja tuttuja naamoja vain muutamia. Osanottajat vaikuttivat innokkailta, kokeneilta, sporttisilta ja nopeilta.

Alkulämmittelyssä alkoi jännittää, kun omasta varustuksesta puuttuivat trikoot ja kompressiosukat. Kuuluivatko ne olennaisena osana varustukseen? Varustus ja varsinkin eväiden määrä mietitytti paljon, kun kokemusta vastaavasta suorituksesta ei ollut. Talvisin laskureppuun sai pakattua paljon evästä ja painosta ei tarvitse niin paljon huolehtia, mutta juostessa ylimääräiset grammat tuntuvat heti enemmän. Valitsin lopulta litran vettä juomapussiin, neljä energia smoothieta, kaksi energiapatukkaa (Cliff Bar) ja kuivattuja viikunoita. Tiesin, että saan ne helposti alas juostessa ja matkalta sai lisää nestettä.

Ilmoittautumisesta asti olin ollut aika varma, että pääsisin kyllä maaliin asti, mutta odotukset ajasta vaihtelivat paljon ja jalkojen iskutuksen kestäminen jännitti hieman. Päätin kuitenkin lähteä tavoittelemaan viiden tunnin aikarajaa pitäen kuitenkin mielessä sen, että alun liian nopea vauhti kostautuu lopussa. Järjestäjät painottivat, että kannattaa muistaa nauttia maisemistakin matkalla, mutta itse olin enemmän valmistautunut maistamaan veren suussa kuin ihailemaan tuntureita. 

Päätin yskäistä koneen käyntiin kärkiryhmän mukana, koska harjoittelussa oli tuntunut omalta käyttää sykettä korkealla ja pudottaa sitten vauhtia ja sykettä rajusti. No, vauhti kyllä putosi alun jälkeen, mutta syke ei. Jostain syystä vauhtiin nähden sykkeeni oli ainakin 10% korkeampi kuin harjoitellessa. Se huoletti vähäsen, mutta päätin yrittää pitää kiinni aikatavoitteesta, koska juoksu tuntui muuten todella hyvältä.

Maasto oli vaihtelevaa ja haastavaa. Tuntui, että koko ajan joko noustiin tai laskettiin, mikä ei sinänsä ollut uutta, mutta polku oli yllättävän hidasta. Kivikkoa ja juurakkoa riitti. Olin odottanut hieman helpompaa polunpohjaa. Toisaalta hyvissä voimissa oli hauska juosta ja hyppiä kivien ja kantojen päällä. Huoltopisteitä oli sopivan väliajoin ja niistä sai nestettä helposti. Juoksu tuntui korkeasta sykkeestä huolimatta oikein hyvältä ja pysyin hyvin tavoitteessa, jopa maisemia ehti ihailla. Muillakin juoksijoilla tuntui olevan fiilis korkealla. Muutamia jännittyneitä sanoja tulikin vaihdettua kivien ja juurakoiden välissä samaa vauhtia etenevien kanssa. 

Puolenvälin krouville tultaessa kunto oli vielä mielestäni loistava ja fiilis korkealla. Eihän tässä ollut mitään hätää. Nakuttaa vaan menemään tasaisella vauhdilla. Päivä oli lämmennyt ja nestettä kulunut. Juomapussia oli pakko täyttää huoltopisteellä. Kyykistyin näpertämään repun kanssa ja samalla tunsin laskureissuiltakin tutun sisäreiden krampin alkavan aivan yllättäen. Suoristin itseni äkkiä ja tankkasin urheilujuomaa nopeasti lisää. Ehkä se vaan varoitteli.


Juomatäydennyksen jälkeen jatkoin matkaa, mutta hyvä fiilis jäi huoltopaikalle. Jalat tuntuivat jäykiltä ja krampit tekivät tuloaan. Olin mielestäni tankannut nestettä ja energiaa riittävästi, mutta ehkä se korkea syke alkoi kostautua. Olin juossut oman suunnitelman vastaisesti jättäessäni sykkeen huomioimatta. Tavoiteaika painoi vaakakupissa enemmän, kun numerolappukin oli rinnassa. Manasin itseäni. Epävarmuus maaliin pääsystä hiipi mieleen Latvavaaran rakkakivikko nousussa ensimmäistä kertaa. Krampit olivat totta ja ne tuntuivat jo molemmissa jaloissa. Keskityin tankkaamiseen ja koitin pysyä liikkeessä. Onneksi krampit olivat tuttuja ennestään jyrkkien mäkien kiipeämisestä. Siellä oli aina päästy perille krampeista huolimatta, niin miksei nytkin! Matkaa tosin oli jäljellä henkisesti musertavat 20km.

Juokseminen muutti yksin puurtamiseksi. Muille ei enää jaksanut turista. Kaikki energia piti käyttää etenemiseen. Liike onneksi kuitenkin eteni, välillä paremmin juosten, välillä huonommin kävellen ja ravistellen. Alun lennokkuus oli kuitenkin kadonnut täysin. Onnistuin kuitenkin pitämään vauhtia jollain tapaa yllä. Huttulomasta oli matkaa jäljellä vielä kymmenisen kilometriä ja aikaa oli jäljellä reilusti yli tunti. Kasvavista krampeista huolimatta olin vielä toiveikas jopa aikatavoitteeni kanssa. Maasto muuttui kuitenkin nopeasti jälleen haastavaksi rakaksi ja juurakoksi ja vauhti hidastui. Ennen pääsyä Karhunjuomalammen huoltopisteelle ehdin jo manata rakan syvimpään helvettiin nostellessani väsyneitä jalkoja terävien kivien välistä. Tavoiteajan tiimalasin hiekka valui myös kivikkoon. Harmitti hieman, mutta toisaalta olin tyytyväinen taisteluuni kramppien kanssa. Maali kuitenkin häämötti jo ja sinne pääsy näytti varmalle. 

Viimeinen nousu Kultakerolle tuntui taas ihan hyvälle. Kiipeäminen oli tuttua hommaa. Yritin vielä kiristää tahtia, mutta jalat alkoivat olla lopussa. Loppulasku maaliin jäykillä koivilla oli mielenkiintoinen. Ylitin lopulta maaliviivan ajassa 5 tuntia ja 18 minuuttia. Olin aika tyytyväinen omaan taisteluuni ja aikaankin, mutta ennen kaikkea olin helpottunut, että liike pysähtyi. Ei maratonia turhaa pidetä kestävyysmatkojen kuninkuusmatkana. Se tuntui yllättävän pitkältä, vaikka talvisin olen tottunut ajallisesti paljon pidempiinkin päiviin vuorilla.


Heti juoksun jälkeen olin valmis palaamaan takaisin vanhaan periaatteeseeni; en enää koskaan juokse maratonia ja ajatuskin rakkakivikosta puistatti. Mutta nyt kun aikaa on kulunut muutama päivä, niin ajatus revanssista ensi vuonna ei tunnu enää niin kaukaiselta, päinvastoin jopa houkuttelevalta. Toisella kerralla ainakin tietäisi, mihin sitä ryhtyy.

Kesän 2018 Pyhä Tunturimaraton juostaan 11.8.2018.

#tunturifiilis