Tampparikuskin normipäivä – Toimittaja hyppäsi yöksi lumikissan kyytiin

Antti Rikkilä on tasoittanut Pyhän rinteitä kymmenen vuoden ajan. Joka yö siihen menee kahdelta tai kolmelta kuljettajalta seitsemästä kahteentoista tuntia.

11 000 kiloinen PistenBully 400 lähtee hyristen liikkeelle ala-aseman viereisen tampparihallin pihasta, kun kello näyttää puolta seitsemää illalla.

Hissit ovat menneet kiinni puolta tuntia aiemmin, ja nyt illan kaksi tampparia kuskeineen lähtevät valmistelemaan rinteitä seuraavan päivän laskijoille. Punaisen lumikissan kyyti ei olekaan samettisen tasaista, kuten olisi voinut kuvitella, kun kuski Antti Rikkilä kaartaa tasoittamaan Express-hissin ala-asemaa.

– Tämä kone on ihan pakasta vedetty, vasta 300 ajotuntia alla. On vielä vähän jäykkyyttä, kuski naurahtaa.

Punainen järkäle pyörähtää muutamaan kerran lippuporttien kohdalla Rikkilän kasatessa lunta kuluneisiin kohtiin. Moottorin lisäksi ohjaamossa kuuluvat jatkuvat napsahdukset, kun miehen oikea käsi ohjaa etupuolen puskulevyä joystickilla, jollaisen voisi pienellä mielikuvituksen avustuksella löytää myös jostain avaruusajan lentohärvelistä. Sen verran nappeja löytyy joka puolelta keppiä.

– Kun esimerkiksi painan tästä ja käännän keppiä niin puskulevyn kulman muuttuu, tai tuosta saan korkeutta säädettyä. Kun taas painan tuosta napista ja liikutan keppiä vasemmalle ja oikealle niin oikea siiveke muuttaa kulmaa, ylös sekä alas liikuttaessa liikkuu vasen siiveke, Rikkilä luettelee esitellessään kahvan toimintoja, joita riittäisi pitkäksi listaksi asti.

Vasemmalla kädellä kuski hallitsee yksittäin molempia koneen alla olevia teloja. Oikea käsi kuitenkin liikuttaa jatkuvasti kauhaa pienen pienillä liikkeillä.

– Monet varmasti kuvittelevat, että koneella vaan ajetaan rinteet läpi, mutta kyllä etuosan kauhalla tehdään kaikki työ. Takaosan jyrsin vain viimeistelee, Rikkilä sanoo matkatessaan Sinistä rinnettä ylöspäin.

Samalla ylläpidetään rinteiden muotoja. Esimerkiksi Piste Palanderin ensimmäisen jyrkän alapäähän voi kertyä päivässä puolitoista metriä lunta. Jos sitä ei aja takaisin rinteeseen, häviää tasaisen osuuden kumpu rinteestä.

Toisaalta loivissakaan paikoissa puskulevyä ei voi vain jättää kellumaan lumen pinnalle, ettei kone tee jokaisesta rinteen töyssystä hieman suurempaa.

– Kyllä se rinteen kuntoon laittaminen vaatii jopa hieman ammattitaitoa.

Kiristyvä pakkanen tuntuu lumen koostumuksessa, kun rinteestä irtoaa jäänsekaisia murkuloita. Rinteen pinta ei kaikista kohdista jää täysin tasaiseksi. Rikkilä sadattelee hieman tilannetta.

– Pitää kuitenkin miettiä, mihin on järkevä käyttää aikaa. Itsellä on hieman sellainen asenne sekä musiikkia soittaessa että rinteitä ajaessa, että aina on jotain parannettavaa.

Nyt muutamat murenemat rinteen pinnassa saavat jäädä, kun matka jatkuu yläkautta tasoittamaan Piste Palanderin jyrkänteiden tasaisia välejä. Toinen kuski tasoittaa jyrkänteet vinssin avulla. Joka yö Pyhän rinteitä siloittaa kaksi tai kolme kuljettajaa.

– Helpotetaan vähän jyrkänteet ajavan Markon hommia tässä.

Rinnekone kääntyilee näppärästi Rikkilän käsissä pienessä tilassa tasoittaen rinnettä ilman turhia pyörähdyksiä.

– Poikittain meneminen aina jättää jälkensä rinteeseen niin pitää vältellä sitä. Tai jos sitä joutuu jossain tekemään niin valitsee tällaisen tasaisen paikan.

Aiemmin vuokraamossa työskennellyt Rikkilä päätyi ajamaan rinnekonetta kymmenisen vuotta sitten. Mitään muodollista koulutusta työhön ei ole.

– Kai sitä perusjutut saa haltuun parissa vuodessa, mutta siihen menee kyllä aikaa, että tästä tulee käden jatke. Tätä on sitten opetellut itsekseen, ja varmasti jokaisella kuskilla on vähän omat tavat tehdä asioita. Omasta laskutaustasta on kyllä hyötyä tässä hommassa, Rikkilä juttelee rauhallisesti oikean käden tehden jatkuvasti pieniä liikkeitä puskulevyä säätääkseen.

Aika kuluu joutuisasti hytissä rupatellen, kun kone tasoittaa tasanteiden jälkeen Polar- ja Piste Palander -rinteiden loivia alaosia.
Seuraavana on vuorossa vielä osittain vaiheessa olevan Polar Madnessin laittaminen kuntoon. Hyppyrin alastuloa ylös mennessä tuntuu ensimmäistä kertaa olevan jyrkässä paikassa.

Väistämättä mieleen hiipii ajatus, että kun rinteiden jyrkät kohdat tasoitetaan vinssin tukemana, niin onko tässä nyt mahdollisuus, että kone lähtee valumaan taaksepäin. Se ei kuulemma ole aiheellinen huoli.

– Kone voi jäädä ylämäessä sutimaan paikalleen, jolloin se tekee aika äkkiä ison kasan telojen taakse. Joskus olen kuullut, että jollakin olisi kasan yli pakittaessa sitten kipannut kone, mutta en varmasti tiedä.

Sitä suuremmat riskit ovat alas mennessä. Vuosia sitten tuore lumi tukki telat Rikkilän ajaessa silloisen Polar-ankkurihissin hissilatua alas. Pito hävisi ja kone liukui satoja metrejä alaspäin ennen pysähtymistään hissitolppaan.

– Sain juuri ajoissa rinnekonetta sen verran suoristettua, että se osui tolppaan puskulevy edellä. Koko tapahtumassa oli mukana varmasti hieman omaa osaamattomuuttakin. Nyt tietää, että jyrkissä pitää aina olla varaa lisätä kaasua.

Hyppyrien nokat ja alastulot tasoittuvat nopeasti. Sitten Rikkilä ajaa jäisen cornerin alastuloon lunta asettumaan ennen kuin suuntaa hieman ylemmäs valmistelemaan vielä vaiheessa olevaa osuutta rinteestä, vaikkei obstaakkeleista vielä valmista tulekaan tänä iltana. Kuski pysäyttää koneensa kummun päälle jääden katsomaan alapuolella jatkuvaa rinnettä.

– Sitä miettii, että miten tästä saisi mielenkiintoisen, mutta silti mahdollisimman monelle laskettavan. Täysin turvallisiksi näitä freestyle-paikkoja ei ikinä saa, mutta se kuuluu lajiin. Käyn aina välillä päivisin koirien kanssa katselemassa, miten laskijat nykyisistä hyppyreistä vetävät. Tuntuu, että sellainen terve järki on vähentynyt, kun hyppyreihin mennään ilman mitään taitoa. Nokatkin pitää sitten rakentaa sellaisiksi, että niistä voi vetää hieman takapainossa.

Puhe kääntyy yleisesti lumilautailijoiden luovuuteen laskemisessa, nuoruuden freestyle-harrastukseen ja ensimmäisiin suuren suosion saaneisiin twintip-suksiin, Salomonin 1080:iin. Tänä vuonna 40 täyttävä Rikkilä kasvoi itse laskemiseen Mikkelin Tornimäessä.

– Meillä ei ollut twintippejä, niin väänsimme kuumailmapuhaltimen kanssa puikkareiden kantoja ylös ja laitoimme pop-niiteillä niitä kasaan, Rikkilä naurahtaa.

Laskuharrastus on säilynyt, vaikka yöt menevätkin lumikissan kyydissä.

– Tosin alkukaudesta laskemista ei ajattele ollenkaan, kun nukkuu kaiken valoisan ajan.

Polar Madnessin jälkeen 376 hevosvoimainen kone kääntyy kohti Perherinteitä.

Tällä kertaa Rikkilällä on juttuseuraa kopissa, mutta usein mies istuu pitkän illan itsekseen ohjaamossa. Seuraa pitää yleensä Yle Puhe tai podcastit.

– Kai sitä tulee vanhaksi, kun alkaa asiaohjelmat kiinnostamaan. Tykkään kuitenkin kuunnella musiikin musiikkina enkä täällä kopissa.

Ilta- ja yötöistä sekä epävarmoista työajoista huolimatta mies nauttii rinteiden kuntoon laittamisesta. Saapa myös päättää itse miten työnsä tekee.

– Olin aikoinaan tehdashommissa töissä, ja työkaveritkin sanoivat, että lähde ennen kuin jumahdat tänne. Ei se sopinut itselle ollenkaan.

Yleensä työpäivien pituus vaihtelee seitsemän ja kahdentoista tunnin välillä. Edeltävänä yönä mies pääsi takaisin konehallille kuudelta aamulla kahdentoista tunnin työpäivän jälkeen. Siinä ajassa hän ehti kunnostaa hyppyrit, puskea alhaalta lisää lunta neljälle jyrkänteelle sekä laittaa kyseiset kohdat laskukuntoon.

– Silti siinä mietti, että vaikka on paljon töitä niin onpa mukavaa hommaa. Muuten tätä ei kestäisi. Jokainen päivä on kuitenkin erilainen.

Perherinteen aaltolatu pitää ajaa muutamaan kertaan, että Rikkilä on lopputulokseen tyytyväinen. Reilien hyppyreiden nokat korjaantuvat kertaheitolla. Eniten työtä aiheuttaa alemman hyppyrin lyhentäminen.

– Tässä ei nyt kukaan oikein tule alastulolle asti niin pitää vähän lyhentää.

Puskulevy nakertaa pieni kerros kerrallaan jäistä alastuloa. Homma on kauniisti sanottua hidasta. Vartin järsimisen jälkeen hyppyri on lyhentynyt ehkä puolella metrillä. Sen jälkeen alastulo pitää vielä tasoittaa ja laittaa nätiksi.

– Tästä työstä varmaan 50 prosenttia on visuaalista. Ovat kuskit jossain kisoissa todenneetkin, että kun jättivät hyppyrin reunat hieman epäsiisteiksi niin laskijat valittivat koko hyppyristä, mutta kun laittoivat kisapäiväksi sen aivan viimeisen päälle niin yhtäkkiä se olikin aivan loistava. Nokalle ja alastulolle ei mitään edes tehty, Rikkilä naurahtaa.

Seuraavaksi on siirrytään Perherinteiden sileälle puolelle. Siinäkään pelkkä rinteen sattumanvarainen läpiajo ei riitä. Rikkilä aloittaa ajamisen laskijan vasemmasta reunasta siirtäen koko ajan hieman lunta kohti rinteen toista reunaa.

– Tässä on toisella puolella rinnettä puoli metriä ja toisessa kaksi metriä. Sitä pitää koko ajan tasoittaa, ettei se viettäisi niin pahasti hissilatua kohti. Onpa helpompi harjoitella lumilautailuakin.

Vastaavia paikkoja on kuskin mukaan lukuisia. Vaikka edessä on vain tyhjä rinne, ei Rikkilä silti kiihdytä konetta täyteen vauhtiin. Liian suuri vauhti jättäisi pinnan epätasaiseksi.

– Muutenkaan kiireellä ei tässä hommassa voita mitään

Kello näyttää 23.30, kun Rikkilä pysähtyy lounastauolle tampparihallin pihaan.

Illan toinen kuljetaja on myös paikalla. Ensin manaillaan hieman kiristyvää pakkasta ja kuinka luonnon lumella olevan Huttuseikkailun on joutunut ajamaan neljään kertaan ennen kuin siitä on saanut valmista. Luonnonlumea kovempi tykkilumi onkin kissakuskin ystävä.

Eväsrasiasta löytyy karjalanpaistin porolla lappilaistettua vastinetta.

Kuljettajien puhe kääntyy moottoripyöriin, flunssaan ja Mika Myllylään ennen kuin matka jatkuu 20 minuuttia tauon alun jälkeen. Kone lähtee käyntiin ja lähtee viimeistelemään cornerin alastuloa, johon Rikkilä on aiemmin kasannut lunta.

Muutamissa tunneissa lumi on asettunut sen verran, että se pysyy paikallaan alastuloa viimeistellessä. Samalla tavalla pitää viimeistellä muutkin todella jäiset paikat: Ensin pitää löytää lunta kohdan alapuolelta tai ympäriltä, ajaa se haluttuun paikkaan ja tulla myöhemmin viimeistelemään paikka siistiksi.Jäljellä on enää osa Polarista ja Sinisestä rinteestä, kun toinen kuljettaja on hoitanut Pohjoisrinteet, Piste Palanderin ja osan Polar-rinteestä.

Matka edestakaisin Sinistä rinnettä sujuu rauhallisesti. Tasaisella pätkällä puskulevy yhtäkkiä haukkaa rinteeseen, kun tykkilumen keskellä on läntti luonnon lunta ja puskulevyn paine on asetettu sopivaksi kovemmalle tykkilumelle.

– Ohhoh! Rikkilä naurahtaa vetäen hitaasti puskulevyä ylemmäs.

– Tuollaisia ei oikein voi välttää, mutta tärkeintä ettei panikoi ja vedä puskulevyä heti ylös. Silloin rinteeseen jäisi myös monttu.

Ohjaamosta ei näe tarkasti missään vaiheessa, kuinka syvällä puskulevy rinteessä menee. Mistä kuski sitten tietää, missä asennossa ja kulmassa etuosaa kannattaa pitää tai millaisella paineella sitä kannattaa rinteeseen painaa?

– Ei sitä mistään varmasti tiedäkään. Osittain sen tuntee persuksissa. Sitten sen vaan… aistii, Rikkilä toteaa naputtaessaan ohjaintaan.

Vielä viimeiset silaukset Siniseen rinteeseen ennen kuin Rikkilä voi ajaa koneensa takaisin tampparihallille. Perille päästessä kello näyttää tasan yhtä. Rinteet ovat kunnossa viisi tuntia edellistä yötä nopeammin.

– Normipäivä. Ei jääty tekemään mitään uutta. Vähän ne murkulat aiheuttivat päänvaivaa, kuski toteaa ennen kuin hyppää mönkijänsä selkään ja kohti petiä.

Teksti ja kuvat: Iiro Kerkelä