Tunturikympin tunnelmia sunnuntaijuoksijan vinkkelistä

Elokuun 12. päivä Pyhätunturi täyttyi jo neljättä kertaa suuren loppukesäisen urheilujuhlan tunnelmasta. Tunturimaraton, -kolmonen, -puolikas ja -kymppi olivat keränneet yhteensä 370 juoksijaa koolle haastamaan itseään, polkuja, rakkakivikoita sekä suomalaista sisua kysyviä mäkiä. 

Pyhä Tunturimaraton oli yksi BUFF Trail Tour Finlandin osakilpailuista ja mitalisijoista taistelevia kisailijoita oli toki mukana, mutta suurelle osalle itsensä ylittäminen sekä hölkkähuumasta nauttiminen hyvässä seurassa oli ykköstavoite.

Itse olin osallistunut edellisen kerran, ja ensimmäistä kertaa polkujuoksutapahtumaan kaksi vuotta sitten Tunturipuolikkaalla Pyhällä. Tuolloin olin harjoitellut maastojuoksua Rukan rinteillä pitkin kesää. Tunturipuolikkaan suorituksen aikana pinnallisimpina olleet tunteet olivat tuskaiset, ja ajattelin, ettei ikinä enää. Kuitenkin viimeisessä alamäessä huojentuneisuus alkoi voittaa, ja maalissa, sekä sen jälkeen olo olikin todella itsensävoittanut. Tuosta kokemuksesta jäi pieni kipinä kytemään polkujuoksukisoja kohtaan, ja nyt välivuoden jälkeen päätin ottaa osaa kympille. “Downshiftaten”, mutta silti taas hiukan itseä liikkeelle potkien.

En ole koskaan erityisesti nauttinut juoksemisesta, mutta sen jälkeisestä olotilasta kylläkin.

Juokseminen on minulle tapa pitää aerobista kuntoani yllä kesäisin, jotta talven laskuhommista, haikkaamisista ja hiihdoista pystyisi täysillä nauttimaan. Lumella liikkuminen kun tapahtuu kohdallani täydellä sydämellä. Juoksutapahtumiin ilmoittautuminen takaa minun juoksevan kesän aikana edes muutaman lenkin pohjille. Se myös saa minut tekemään edes kerran kesään todella intensiivisen liikuntasuorituksen aikaansaaden endorfiinipläjäyksen.

Tunturikympille treenaaminen oli nyt kesän aikana jäänytkin vain maksimissaan kerran viikossa tapahtuvaan 3-5 km tasamaan hölkkälenkkeihin koirien kanssa. Lähdin kokeilemaan, millaiseen kokemukseen tuo olematon harjoittelu riittäisi.

Tunturimaratonin pääpäivä alkoi pilvisen viileässä säässä. Hotellin piha oli täynnä sporttista porukkaa, jännitys oli aistittavissa ilmassa, ja hyvän fiiliksen musiikki tahditti tunnelmaa. Pyhän jumppalähettiläät innostivat odotusta täynnä olevaa juoksukansaa alkulämmittelyyn, ja pian oli aika lähettää pidempimatkalaiset taipaleelle.

Pari kaverianikin oli lähtenyt elämänsä ensimmäiseen juoksutapahtumaan nyt mukaan, kymppiä valloittamaan. 67-vuotias isäni osallistui niinikään ekaa kertaa polkujuoksuun lähtien puolimaratonille, mutta tasamaan maratoneja hänellä oli takanaan jo 20. Lukuisia tuttuja kasvoja myös laskuporukoista oli mukana menossa.

Kaikki painelimme tunturiin omilla tyyleillämme ja vauhdeillamme. Alkumatkasta vastassa olevat Aittakurun portaat sujuivat rauhallisesti ala- ja ylämäkeen. Pikkuhiljaa korkeusmetrejä keräävä reitti tuntui sykkeissä, eikä jalkakaan niin kepeästi noussut. Tai siltä se tuntui, mutta todellisuudessa eteneminen oli ihan kohtuullista. Soisen polunpätkän aikana ei voinut välttyä kenkien kastumiselta, mutta mutaiseen askeleiden läpsyttelyyn tottui nopeasti.

Karhunjuomalammen huoltopisteeltä pidemmät matkat jatkuivat kansallispuiston tunturijonojen kupeessa, mutta kymppi kääntyi jo tästä takaisin.

Juomapisteellä kiitin itseäni, että olin valinnut lyhimmän koitoksen. Helppokulkuinen, lähes tasamaata kulkeva, leveä sorapolku antoi hetkeksi helpotusta kropalle, kunnes reitti lähti nousemaan pohjoispuolelta Kultakeron huipulle. Edessä oli siis kilometrin mittainen, kivinen nousu, jossa ei ollut toivoakaan juoksuaskeleista. Nousun aikana huomasin nesteytyksen jääneen aivan vajaaksi, kun sykkeet paukkuivat jo toista tuntia lähellä maksimia. Turhan soitellen oli sotaan lähdetty, vaikka kyseessä olikin “vain” 10,5 km. Tässä maastossa sekin on jo ihan kunnon suoritus.

Vilun väreet ja hetken huono olo puskivat päälle, mutta tunturin laelle päästyäni fiilis parani. Aurinko oli matkan aikana tullut esille, ja huipulla puhalteli sopivasti viilentävä tuuli. Tiesin, että luvassa olisi enää pitkä alamäki rinnettä pitkin, missä etureidet ovat kovilla, mutta verenkiertoelimistö saa ottaa jo vähän rennommin. Paikoin jyrkän rinnealamäen jälkeen oli enää maalisuora hotellille. Maaliin asti päästiin kannustavien selostusten saattelemina. Tällä kuntotasolla pystyin tähän, jopa reilusti parempaan aikasuoritukseen, kuin olin odottanut 1h 24 min, 10,5 km, nousua 400m.

Olin väsynyt ja tyytyväinen.

Nautiskelemaan vai suorittamaan?

Moni tuttu kertoi kulkeneen reitin “maisematuristin“ roolissa räpsien kuvia ja ihaillen rauhassa ympäröivää luontoa. Minusta on mahtavaa, että tapahtumassa pystyy säilyttämään tuon asenteen, mikä luonnossa liikkumisessa onkin pääasia. Itse onnekkaana Pyhän asukkaana voin liikkua rauhasta nauttien muulloinkin, joten kilpailutapahtumat ovat minulle paikka, jossa voin testata omaa venymistä mukavuusalueen ulkopuolelle. Puolimaratonilla oli kuulemani mukaan mies, joka käveli reipasta vauhtia koko matkan sauvojen kanssa, aikomattakaan juosta askeltakaan, ja pääsi maaliin ihan mukavaan aikaan. Isäni taas totesi puolikkaan yllättäneen haastavuudellaan, ja matala-askeleiselle kivikkoisetpolut eivät antaneet armoa. Maaliin silti päästiin lähes vaivoitta, vaikka isän mukaan tämä tunturipuolikas oli raskaampi kuin yksikään tasamaan maraton! Pyhän maastoja ei turhaan kuvailla tekniseksi juoksualustaksi.

Suorituksen päälle maistui Coloradon tomaattinen kanakeitto, ja tänä vuonna ravintolan palvelut saivat kiitosta. Hotellin sauna ruoan päälle, ja ei muuta kuin… töihin!

Tein tapahtuman ajan fysioterapeutin töitäni juoksijoiden jalkoja ja selkiä kinesioteippaillen, hieroen ja venytellen, valmistaen ja palauttaen suorituksesta. Oli upeaa saada olla niin intensiivisesti mukana tapahtumassa, ja osallisten tuntoja jakamassa näin kahdessakin eri roolissa. Illalla palkintojen jaon jälkeen järjestimme pikkugrillailut ja juoksuafterit mökkipihallamme.

Tunturimaraton on fiilikseltään ihan omanlaisensa tapahtuma, jossa yhteishenki ja auttamisen halu on suuressa asemassa ihan luonnostaan. Ilo toisten onnistumisista on vähintään yhtä vahvaa, kuin oman itsensä voittamisesta, ja tuo ilo on silminnähtävää.

Tunturifiilis on käsin kosketeltavissa kesäasuisella Pyhällä!
Kiitos järjestäjille mahtavasta tapahtumasta, samoin kuin jokaiselle osallistuneelle sekä kannustusjoukoille. Te kaikki loitte viikonlopun tunnelman. Ja todettua tuli, että melko vähäiselläkin harjoittelulla, mutta kohtuullisella peruskunnolla ainakin kympistä selviää!

Teksti: Sanna Kyllönen
Kuvat: Aku Hukkila, Riikka Keskiaho ja Terhi Kangas